Pihamuistoja

Kuvassa on kouluni piha.

Lukioni pihassa en ole käynyt kymmeneen vuoteen.

Yliopistoni läpi kuljen nykyisin lähes joka arkipäivä.

Koulusta ja oppilaitoksesta tulee kuin koti opiskelijoille. Henkilökunnalle se on työpaikka ja työpaikka on jostain syystä harvoin koti. Kuitenkin opiskelussa on jotain sellaista, että siinä pääsee todella sisälle koulun puitteisiin ja ympäristöön. Ehkä siinä on sitä luovaa lojumista ja vähemmän suorittamisen pakkoa.

Aluksi lapsena koulu oli pelottavan iso, sitten se tuntui paikalta jonka tunsi läpikotaisin. Kuvan jalkapallokenttään liittyy monta erilaista vaihetta. Ekaluokkalainen ei saanut mennä sinne kun saattoi tulla pallo päähän. Ala-asteella pelattiin koulun viereisessä päädyssä, lähellä ovia ja pihaa. Yläasteella pelit siirtyivät kuvan kauimpaan nurkkaan, omaan rauhaan. Metsässä käytiin salaa tupakalla.

Ehkä eniten olen kaivannut lukion ja yliopiston opiskelijailmapiiriin. Se oli jotenkin innostavaa. Oli aikaa ja mahdollisuutta lukea ja tehdä kaikenlaista. Nykyisin opiskelijoiden kanssa työskennellessä tekisi välillä mieli sanoa, että kadehdin teitä. Mutta ei sitä silloin niin osannut ajatella. Omat paineensa on jokaisessa vaiheessa.

Tervetuloa sitten joskus työelämään kaipailemaan koulu- ja opiskeluaikoja.