Kiusattuja

Hyvää paastonaikaa kaikille!

Tämän viikon teemana luterilaisessa kirkkovuodessa on "Jeesus, kiusausten voittaja". Evankeliumitekstinä on ehkä joillekin tuttu Jeesuksen erämaapaastokertomus, jossa häntä kiusaamaan tulee itse paholainen. Mutta Jeesuspa ei anna periksi.

Tätä viikkoa voisi ehkä pitää kiusattujen viikkona. Häkellyttävää on se, että esimerkiksi Ylioppilaiden terveydenhuoltosäätiön vastikään julkaistun tutkimuksen mukaan melkein 40% opiskelijoista yliopistossa ja amk:ssa koki tulleensa kiusatuksi jollain tavalla koulussa. Eli melkein puolet nykypäivän opiskelijoista on kärsinyt jonkinasteisesta syrjinnästä tai väkivallasta.

Jokainen voi mielessään laskea, että minkälainen määrä traumaa ja epävarmuutta on liikkeellä. Joku saattaa ajatella, että kyllähän pienestä tönimisestä jokaisen pitäisi selvitä ja että jokaisen pitäisi kestää vähän kolhuja elämässään. Mutta minusta kysymys on siitä, että kenenkään ei tarvistisi koskaan joutua toisten syrjimäksi tai alistamaksi. Ketään ei saisi kiusata.

Mitä ihmisyhteisöillemme on tapahtunut, kun tällaista tapahtuu näin laajalti? Minkälainen yhteisö kiusaa? Onko yhteisöt jotenkin epäsosiaalisia? Täynnä häirikköjä ja kiusaajia? Onko joka paikasta tunkeva kilpailu osasyy syrjimiseen kun käytetään kyynärpää taktiikkaa?

Evankeliumitekstissä paholainen vie Jeesuksen houkutusten äärelle. Eräänlaisten houkutusten äärellä ovat kiusaajatkin. Heitä motivoi usein valta, asema ja ehkä jokin muu hyöty. Samalla on usein kyse valtavasta sisäisestä epävarmuudesta ja rikkinäisyydestä. Kuitenkaan kiusattu ei ymmärrä kuinka alistettu ja syrjitty kiusaaja itse asiassa onkaan.

Siirtyykö kiusaaminen jatko-opintoihin ja työpaikoille? Ilmeisesti korkeakouluissa pääasiassa ollaan kaikkein suvaitsevaisemmassa yhteisössä tässä maassa. Paitsi jos olet yliopiston tai amk:n työntekijä.

"Kaiken tämän annan sinulle jos polvistut eteeni ja palvot minua", sanoo paholainen Jeesukselle. Millaisten houkutusten ja kiusausten keskellä elämme? Voisimmeko me päästä irti vallan- ja rikkauksienhimostamme? Voisiko yhteisömme olla todella yhteisö ilman... niin ilman mitä?